Päivän viisaus

On taas viimepäivät ollut sellaista tunteitten vuoristorataa.
Useimmiten olo on aika huono tai jopa sietämätön. En jaksa oikein mitään.
Sitten kun menen tallille, unohdan hetkeksi kuka olen ja miksi mielen pitäisi velloa harmaassa usvassa. Aurinko ja hevosen iloinen hörähdys selkiyttää kaiken. Hyvä tässä ja nyt.

Mutta sitä kestää tasan se hetki kun olen siellä.

Kyllä kai tämä tästä.

Kaikista ikävintä on tämä vellominen. Paikallaan pysyminen.
Samaan aikaan ajatus tekemisestä ja esimerkiksi töistä ahdistaa. En jaksaisi, ei minusta olisi siihen..

Joskus selailen kouluja ja pääsykoevaatimuksia. Totean joka kerta, ettei minusta ole tuohon tai tuohon tai tuohon.

Olen pohtinut yhteisöpedagogi-opintoja, mutta se kaatuu ruotsinkielenosaamattomuuteen. Pääsykokeissa on kieliosuus.

Sitten mietin sosionomia. Sielläkin saatetaan testata kieliä ja pääsykokeisiin pitää lukea iso nivaska papereita. Jos selviäisinkin kielikokeesta tai sitä ei olisi, niin kuinka jaksan sen nivaskan? Tai miten haastattelu menisi...

Mietin olisiko minusta poliisiksi. Haluaisinko sitä? Jos tässä puoli vuotta treenaisi kovaa? Mutta jaksaisinko ja jos jaksaisinkin, niin miten se aineistokoe menisi, pitäisi lähteä tampereelle ja tykkäisinkö siitä työstä edes?

Mikä hitto minusta pitäisi oikein tulla vaiko vain yhteiskuntarasite?

Jos pääsisinkin kouluun, kuinka jaksaisin?
Tahdon uskoa että jaksaisin ja olisin todella motivoitunut. Olo voisi jopa helpottaa, kunhan vain saisin tehdä sitä mitä haluan ja mitä minun kuuluu tehdä. Jaksaisin panostaa pääsykokeisiinkin, jos vain tietäisin, että se todella on minua varten. Mutta kun....

Onneksi kohta pääsen ammatinvalintapsykologille. Jospa saisin sieltä jotakin eväitä ja varmuutta tähän asiaan...

Tässä vielä tämän aamuinen kortti. Olin niin yllättynyt, kuinka osuva se onkaan:

Olenko vai kuvittelenko, kuka sen minulle kertoisi?

Jos minä jossakin olen hyvä, niin vertailussa. Vertaan hemmetin lahjakkaasti itseäni muihin, enkä tosiaankaan mitenkään itsetuntoa kohottavalla tavalla.

Tuolla on paljon rankempi lapsuus, oikeus sairauteensa.
Tuolla on paljon voimakkaammat oireet, oikeasti kipeä.
Tuo on satuttanut itseään tai yrittänyt itsemurhaa, minä en ole koskaan tehnyt sellaista.
Nuo pääsevät kouluun heittämällä, minä en varmaan vaikka yrittäisin.
Noilla on paljon helpompaa, enemmän rahaa, ystäviä jne. 
Nuo jaksoivat siinä hullussa työssä, minä en. Miksi?

Kyllähän minä sen tiedän, että tuskin kenenkään elämä nyt aina niin auvoista on, mutta liian usein menee siihen harhaan. Tahtoo uskoa niin. Onko tämä jotakin itsensä ruoskimista? Ehkä.

Minulta kysyttiin joskus, haluaisinko terapiaryhmään. Sanoin, että en, koska otan helposti auttajan roolin ja siten jäisin todennäköisesti itse ilman apua. Miksi kuvittelen, että olisin terveempi tai parempi siellä kuin muut? Tai ettei minulla olisi oikeutta olla vertainen heidän kanssaan. Miksi aina koen, ettei minulla ole syytä tai oikeutta.

Syyllisyys. Se kai tässä painaa.
Siihen on taidettu kasvaakkin.

Olen tällä hetkellä jotenkin niin sekaisin kaikesta.
Mikä on normaali mieliala? Mikä on normaalia?
Olenko ihan kuten kuka tahansa muu terve ja kuvittelen sairauteni?
Olenko vain laiska ja saamaton ja keskivertoa negatiivisempi?

Odotan todella, että pääsen lopulta tutkimuksiin ja toivon, että se tehdään kunnolla.
Olisi niin kovin helpottavaa saada edes jokin syy tälle kaikelle. Ettei tarvitsisi tuntea huonomuutta ja kuvitella vain olevansa epäonnistunut.

Ehkä minussa on liikaa voimaa ja tarmoa, etten itsekään jaksa aina uskoa uupumustani ja masennusta. En meinaa ottaa itseäni vakavasti. Se tuottaa läheisillenikin vaikeuksia. Ehkä siksikin syyllisyydentuntoni korostuu.

"Et voi loputtomasti olla sairaslomalla. "
"Sinun täytyy nyt kuitenkin levätä ja kerätä voimia. "
"Mutta olisitkohan kohta jo valmis töihin vai et? "
"Mutta on se hyvä, että selvittävät mikä on. "
"Hae jotakin muuta työtä. "
"Irtisanoudu." 

Tuntuu, että läheisenikin kyseenalaistavat tilannettani, vaikka he usein myös yrittävät olla tukena ja ymmärtävät missä mennään.

Ota tästä tilanteesta nyt sitten selvää...

Pointti on kuitenkin siinä, mitä jaksaa ja mitä ei. Täytyy ymmärtää tilanne kokonaisuutena. Jos jaksaa pari päivää olla tarmokas, ei se tarkoita, että jaksaa joka päivä olla tarmokas. Töissä 8 tuntia ja sen jälkeen vielä kotihommatkin. Huh, kauhistuttaa ajatuskin.

Olenko vain laiskistunut?
Vai olenko edelleenkin vain väsynyt?
Kuka muu sen muka osaisi minulle kertoa, kuin minä itse?

Yritä tässä nyt sitten levätä ja kuunnella itseä, kun koko ajan pitäisi tehdä jotakin!
Kun ei tämä elämä voi vain kulua laakereilla leväten. Jotain pitää pitää PITÄÄ!

Ensimmäinen viestini maailmalle

Tahdon pysytellä nimettömänä.

Aion kirjoittaa esteettä mistä nyt ikinä tunnen tarvettakaan kirjoittaa, enkä halua olla kovin helposti tunnistettavissa. Kaipaan silti vertaistukea ja ehkä minullakin on jollekin jotakin tarjottavana. 

Olen nuori aikuinen, nainen. Ollut jo melko pitkään sairaslomalla ja odotan tuomiotani psykiatrilta lähiaikoina.

Olen vasta päässyt avun piiriin (monen kuukauden odottamisen jälkeen) ja tunnen siitä hienoista helpotusta. Näkyy jo valoa tunnelin päässä!

Tulevaisuus on niin auki, etten tiedä mitä ajatella.

Kun on töihin paluun aika, niin minne lopulta päädyn?

Pääsenkö kouluun?

Miten paranemisprosessi lähtee käyntiin?

Mikä on diagnoosi?

Tämä blogi ei tule olemaan täynnä masennuksen harmauttavia tekstejä ja itsesäälissä pyörimistä. Ei sillä, tuskin niiltä voidaan kokonaan välttyäkkään. Tämä blogi tulee esittämään ajatuksiani, toiveitani, haaveitani ja pettymyksiäni, kaunistelematta. 

Aion nousta jaloilleni ja saavuttaa tässä elämässä jotakin suurta ja itselleni tärkeää. En koe, että olemassaololleni on mitään muuta järkevää syytä. 

Tulen kertomaan henkistä kasvutarinaa ja näyttämään, kuinka lähes koko elämäni mittaisen masennuksen voi selättää. Tai ainakin oppia elämään sen kanssa elämisen arvoista elämää. 

Päällisin puolin elän hyvää elämää, minulla on läheisiä ja pari ystävääkin. Omistan kissoja ja hevosen ja ajelen kesäisin moottoripyörällä. Minulla on vakituinen työ, ollut jo pitkään. Olen suorittanut kouluja ja muutenkin osoittanut olevani 'kelpo kansalainen'.

Siitä huolimatta elämääni varjostaa menneisyys ja nykyään jälleen lauennut sairaus. Olen käynyt läpi monen vuoden terapian, josta ei ollut juurikaan hyötyä. Olen ihmetellyt aina, mikä minua vaivaa ja miksi olen erilainen kuin muut. Miksi en tunnu sopeutuvani tähän nyky-yhteiskuntaan, valtavaan kiireeseen, stressiin ja tekopyhään vuorovaikutukseen. 

Tahdon elää ja tuntea aitoutta, mukavuutta, hyvää oloa ja iloisia kohtaamisia. Olen pettynyt ja toivoton työelämään. Vaihdan alaa ja toivon löytäväni jotakin, mikä on minua varten. Tai mitä varten minä olen. 

Tämä sekava aloitus olkoon nyt valmis.

Katsotaan mitä tuleman pitää.

Toivottavasti päätät liittyä seuraan ja kommentoida mietteitäsi, mitä tahansa.

Minä yritän kirjoittaa mahdollisimman usein, mutta jos en jaksa, en aio ottaa paineita. 

Tästä lähtee, kohti tervettä, tasapainoista elämää!