Useimmiten olo on aika huono tai jopa sietämätön. En jaksa oikein mitään.
Sitten kun menen tallille, unohdan hetkeksi kuka olen ja miksi mielen pitäisi velloa harmaassa usvassa. Aurinko ja hevosen iloinen hörähdys selkiyttää kaiken. Hyvä tässä ja nyt.
Mutta sitä kestää tasan se hetki kun olen siellä.
Kyllä kai tämä tästä.
Kaikista ikävintä on tämä vellominen. Paikallaan pysyminen.
Samaan aikaan ajatus tekemisestä ja esimerkiksi töistä ahdistaa. En jaksaisi, ei minusta olisi siihen..
Joskus selailen kouluja ja pääsykoevaatimuksia. Totean joka kerta, ettei minusta ole tuohon tai tuohon tai tuohon.
Olen pohtinut yhteisöpedagogi-opintoja, mutta se kaatuu ruotsinkielenosaamattomuuteen. Pääsykokeissa on kieliosuus.
Sitten mietin sosionomia. Sielläkin saatetaan testata kieliä ja pääsykokeisiin pitää lukea iso nivaska papereita. Jos selviäisinkin kielikokeesta tai sitä ei olisi, niin kuinka jaksan sen nivaskan? Tai miten haastattelu menisi...
Mietin olisiko minusta poliisiksi. Haluaisinko sitä? Jos tässä puoli vuotta treenaisi kovaa? Mutta jaksaisinko ja jos jaksaisinkin, niin miten se aineistokoe menisi, pitäisi lähteä tampereelle ja tykkäisinkö siitä työstä edes?
Mikä hitto minusta pitäisi oikein tulla vaiko vain yhteiskuntarasite?
Jos pääsisinkin kouluun, kuinka jaksaisin?
Tahdon uskoa että jaksaisin ja olisin todella motivoitunut. Olo voisi jopa helpottaa, kunhan vain saisin tehdä sitä mitä haluan ja mitä minun kuuluu tehdä. Jaksaisin panostaa pääsykokeisiinkin, jos vain tietäisin, että se todella on minua varten. Mutta kun....
Onneksi kohta pääsen ammatinvalintapsykologille. Jospa saisin sieltä jotakin eväitä ja varmuutta tähän asiaan...
Tässä vielä tämän aamuinen kortti. Olin niin yllättynyt, kuinka osuva se onkaan:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti