Jos minä jossakin olen hyvä, niin vertailussa. Vertaan hemmetin lahjakkaasti itseäni muihin, enkä tosiaankaan mitenkään itsetuntoa kohottavalla tavalla.
Tuolla on paljon rankempi lapsuus, oikeus sairauteensa.
Tuolla on paljon voimakkaammat oireet, oikeasti kipeä.
Tuo on satuttanut itseään tai yrittänyt itsemurhaa, minä en ole koskaan tehnyt sellaista.
Nuo pääsevät kouluun heittämällä, minä en varmaan vaikka yrittäisin.
Noilla on paljon helpompaa, enemmän rahaa, ystäviä jne.
Nuo jaksoivat siinä hullussa työssä, minä en. Miksi?
Kyllähän minä sen tiedän, että tuskin kenenkään elämä nyt aina niin auvoista on, mutta liian usein menee siihen harhaan. Tahtoo uskoa niin. Onko tämä jotakin itsensä ruoskimista? Ehkä.
Minulta kysyttiin joskus, haluaisinko terapiaryhmään. Sanoin, että en, koska otan helposti auttajan roolin ja siten jäisin todennäköisesti itse ilman apua. Miksi kuvittelen, että olisin terveempi tai parempi siellä kuin muut? Tai ettei minulla olisi oikeutta olla vertainen heidän kanssaan. Miksi aina koen, ettei minulla ole syytä tai oikeutta.
Syyllisyys. Se kai tässä painaa.
Siihen on taidettu kasvaakkin.
Olen tällä hetkellä jotenkin niin sekaisin kaikesta.
Mikä on normaali mieliala? Mikä on normaalia?
Olenko ihan kuten kuka tahansa muu terve ja kuvittelen sairauteni?
Olenko vain laiska ja saamaton ja keskivertoa negatiivisempi?
Odotan todella, että pääsen lopulta tutkimuksiin ja toivon, että se tehdään kunnolla.
Olisi niin kovin helpottavaa saada edes jokin syy tälle kaikelle. Ettei tarvitsisi tuntea huonomuutta ja kuvitella vain olevansa epäonnistunut.
Ehkä minussa on liikaa voimaa ja tarmoa, etten itsekään jaksa aina uskoa uupumustani ja masennusta. En meinaa ottaa itseäni vakavasti. Se tuottaa läheisillenikin vaikeuksia. Ehkä siksikin syyllisyydentuntoni korostuu.
"Et voi loputtomasti olla sairaslomalla. "
"Sinun täytyy nyt kuitenkin levätä ja kerätä voimia. "
"Mutta olisitkohan kohta jo valmis töihin vai et? "
"Mutta on se hyvä, että selvittävät mikä on. "
"Hae jotakin muuta työtä. "
"Irtisanoudu."
Tuntuu, että läheisenikin kyseenalaistavat tilannettani, vaikka he usein myös yrittävät olla tukena ja ymmärtävät missä mennään.
Ota tästä tilanteesta nyt sitten selvää...
Pointti on kuitenkin siinä, mitä jaksaa ja mitä ei. Täytyy ymmärtää tilanne kokonaisuutena. Jos jaksaa pari päivää olla tarmokas, ei se tarkoita, että jaksaa joka päivä olla tarmokas. Töissä 8 tuntia ja sen jälkeen vielä kotihommatkin. Huh, kauhistuttaa ajatuskin.
Olenko vain laiskistunut?
Vai olenko edelleenkin vain väsynyt?
Kuka muu sen muka osaisi minulle kertoa, kuin minä itse?
Yritä tässä nyt sitten levätä ja kuunnella itseä, kun koko ajan pitäisi tehdä jotakin!
Kun ei tämä elämä voi vain kulua laakereilla leväten. Jotain pitää pitää PITÄÄ!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti